Olen jälleen kerran elämässäni uuden blogin äärellä. Näitä on ollut vuosien varrella lukemattomia, osa on kuollut jo ennen kuin ovat edes syntyneetkään.

Eilen törmäsin yhteen tällaiseen vanhaan blogiini, jossa kymmenen vuotta nuorempi minä jakoi avoimesti ajatuksiaan ja tunteitaan. Oli hätkähdyttävää huomata, että vaikka vuosia on kulunut ja aikuistumista on luonnollisesti tapahtunut, oli taustalla vaikuttava pahoinvointi syineen aivan samanlaista, kuin se on tänäkin päivänä. Onko siis niin, että angsti ei ole lähtenyt minusta, vaikka teinivuosista onkin vuosikymmen? Vai onko niin, että olen ollut kymmenen vuotta enemmän ja vähemmän masentunut (tai jotain muuta), tiedostamatta sitä kuitenkaan kunnolla itse?

Nyt olen kuitenkin kyllästynyt olemaan ahdistunut. Olen aivan helvetin väsynyt, eikä mikään maailman uni siihen riitä. Kaikki vituttaa, masentaa, ahdistaa. Elämässä pitäisi mennä eteenpäin, mutta ajatukset kääntyvät jatkuvasti taaksepäin aikoihin, jotka tuntuvat onnellisilta ja turvallisilta; aikoihin, joihin sisältyy paljon käsittelemättömiä asioita. Tuoreimmasta päästä aloittaen näitä asioita ovat esimerkiksi koirani äkillinen kuolema, avioero (11 vuoden suhde), mummoni kuolema, ongelmalliset ihmissuhteet, abortti, isän alkoholismi ja vankilatuomio... Lista jatkuu kouluvuosien kiusaamis- ja ulkopuolisuuskokemuksilla vanhempien avioeroon. Näitä asioita tulen enemmän ja vähemmän ruotimaan tässä blogissa. Todennäköisesti enemmän, koska nyt on viimein aika pilkkoa elämäni pieniin, helpommin pureskeltaviin paloihin.

Harkitsen myös vakaasti kääntymistä ammattilaisen puoleen. Minulla on siitäkin puolesta kokemusta, mutta saamani apu on jäänyt kovin pintapuoliseksi, enkä ole koskaan päässyt pahoinvointini juurille. Ehkä tämä blogi auttaa sitten siinäkin, jos näytän tämän.

Palaan linjoille niin pian, kuin suinkin.